Mikä muuttuu esimurrosiässä? ”Kirpaiseva kasvun paikka”
Mutsimedian Kati Ala-Ilomäki huomasi, ettei murrosiässä äidin syli riitä lohduttamaan. Lasten joukkuelajiharrastus on opettanut tunteiden hallintaa niin lapsille kuin aikuisille.
Kun lapseni olivat pieniä, kauhistelin isompien lasten vanhempien kertomuksia lastensa joukkuelajiharrastuksista. Miksi ihmeessä kukaan vanhempi haluaisi käyttää pienen omaisuuden lapsen harrastukseen ja palkinnoksi siitä saada mahdollisuuden viettää viikonloppunsa meluisissa pelitiloissa ja leipomassa mokkapaloja joukkueen kahviovuoroihin? Minun lapseni eivät ikinä aloittaisi joukkuelajiharrastusta!
Mennäänpä jokunen vuosi eteenpäin ja kaikki neljä lastani pelaavat käsipalloa. Kirjoitan tätä Talin jalkapallohallin penkillä samalla kun taustalla huutaa pari sataa lasta ja seitsemällä pelikentällä vihelletään pilliä yhtä aikaa. Lounaaksi söimme paperinmakuisen hodarin ja lapset kiskoin sängystä ylös kuudelta, jotta ehdimme kello 9:00 alkavaan matsiin. Voisin kuvitella rentouttavampiakin tapoja viettää viikonloppua.
Miten tähän on päädytty? No, päiväkoti-iässä käsiseskari tuntui viattomalta vaihtoehdolta. Sitten jatkettiin vielä vuosi. Ja sitten velikin halusi mukaan, ja kohta jo myös toinen veli. Jatkettiin taas vuosi ja siskokin halusi aloittaa käsipallon. No okei, yksi vuosi sitten vielä, vaikka lisenssi- ja kausimaksut alkavat huimata päätä.
Joukkuelajiharrastus herättää lapsissakin suuria tunteita, joka tietysti on oiva alusta tunteiden hallinnalle. Tänään yksi lapsistani on häviön tullen juossut metsään itkemään. Hetki kehitti erityisesti minun tunteideni hallintaa, koska tämä laji on vaatinut itseltäni niin paljon aikaa ja rahaa, että haluaisin nähdä lapseni iloisena matsien jälkeen. Jouduin puremaan hammasta, etten lähtenyt kuskaamaan lastani 70 kilometriä kodin suuntaan ja vienyt häneltä mahdollisuutta harjoitella pettymysten sietämistä.
- Lue myös: Kun lapsi hermostuu häviämiseen
Omat tunteeni hallitsen muistuttamalla itseäni, että lapsen kanssa eläminen on jatkuvaa vaihetta. Kun vauva syntyy, elämä alkaa kulua lapsen kasvuun liittyvien vaiheiden kautta. Ensin on pikkuvauva, sitten kontataan ja kaikki lattialla oleva syödään, kunnes kohta kävellään ja seuraavaksi lapsi opettelee aakkosia eskarissa.
”Murrosiässä äidin syli ei riitä lohduttamaan”
Itselleni tuli kuitenkin hieman yllätyksenä, että tämä vaiheittain eläminen jatkuu ilmeisesti läpi elämän eikä suinkaan lopu, kun pikkulapsivaiheesta on kasvettu ulos. Nyt kun lapseni ovat alakouluiässä, meillä on meneillään esimurrosikä ja murrosikä. Tähän vaiheeseen kuuluu se, että lapset tarvitsevat minut autokuskiksi ja lompakoksi, kunhan en naura, koska nauruni on tosi nolo.
Lapsen elämän vaiheittaisuuteen kuuluu se, että menneitä vaiheita katsoo joskus kaiholla. Tässä meidän nykyisessä vaiheessa katson kaiholla taaperoiän kiukkuja, jolloin lapsi pyristeli irti symbioosistaan minuun mutta harmin tullen minun sylini oli kuitenkin paras lohtu.
Murrosiässä äidin syli ei enää riitä lohduttamaan, kun harmi iskee. Äidin syli ei korvaa käsipallossa menetettyjä maaleja tai kavereiden kanssa koettuja ristiriitoja. Monen vuoden ajan totuin siihen, että ratkaisu löytyi minusta, äidistä. Esimurrosissä tämä muuttuu ja se on kirpaiseva kasvun paikka koko perheelle.
Olemme jakaneet aiemmin hyödyllisiä vinkkejä teinien vanhemmille. Pääset juttuun tästä. Jos perheessäsi on teini, olet takuulla kuullut nämä lauseet.
Jos sinullekin on tuttua se, että vaiheittain eläminen jatkuu pikkulapsiajan jälkeen, jaa tämä kirjoitus ystävillesi ja tutuillesi!
Seuraa Mutsimedian myös Facebookissa ja Instagramissa!
Teksti: Kati Ala-Ilomäki, kuva: Shutterstock